lauantai 5. heinäkuuta 2014

Tuska och VarjoTuska

Oli kesä 2008 kun viimeksi kävin Tuskassa.
Silloin se oli siellä oikeassa paikassa, eli Kaisaniemessä.
Tuota ennen olin vuodesta  -02 kyseisessä tapahtumassa käynyt. (Koska tuolloin olin aika juniori, tuli ekat pari vuotta mukaani oma armas äitini...)

Sit ne mulkerot siirsi sen -11 Suvilahteen ja tuosta vuodesta eteenpäin me ollaan pidetty oma VarjoTuskamme,
"SCREW YOU SUVILAHTI, I´M GOING TO KAISANIEMI!!!" 
Vuosi toisensa jälkeen on Kaisaniemen Naispatsas kerännyt Tuskan aikaan ympärilleen satapäin synkeätä porukkaa "protestoimaan". 
On meillä esiintyjäkin aina ollut. Armas Juha Jyrkäs kera sähkökanteleensa.
Tuo täältä blogista löytyvä VarjoTuska on luettavissa TÄST.   Vaikka senkin lisäksi siel on istuttu ennenkin.. 


Oikeasti olen aina ollut sitä mieltä, että Suvilahden asvalttiviidakko ei ole oikea paikka Tuskalle. 
Siksipä koko hommaa tuli boikotoitua melkoisen mallikkaasti tähän vuoteen asti.

Miksi sitten tänä vuona päätin olla jengipetturi ja käydä katsomassa sen uuden Tuskan?
Koska Dimmu Borgir.
Oma historiani tähän bändiin alkaa jostain todella kaukaa. Kyseisen bändin keikalla olen käynyt Kaisaniemen Tuskan lisäksi useammankin kerran. Aina olen saanut turpaani, tyrmäystippoja kaljaani, joutunut ensiapuun tai saanut paniikkikohtauksen ja pyörtynyt.
Kaapista ulos tullut masokisti-minä oli taas sen verran hullu, että lähti nyt uhmaamaan kohtaloa niellen periaatteensa ja koittaen ekaa kertaa ever Suvilahden Tuskaa.


Olin jo pyhästi vannonut ja melkein lippuni Nummessa myynyt.
Ponttina se, että reiluun viikkoon en ollut saanut kunnolla nukuttua ja olo oli kertakaikkisen paska edelleen.. Ajattelin, että vajotaan tähän synkkyyteen ja kärsitään, kun kroppa kera mielen sitä kerran vaatii.
Sitten jälleen se oma rakas äitini itku kurkussa hyökkäsi minua halaamaan tarjoten koiranvahtiapua ihan vain siksi, että en nyt jälleen saisi sulkea koko maailmaa ympäriltäni ja kuihtua pois. Se herätti aika paljon..

Miksi vitussa mä antaisin yhden ihmisen pilata koko kesäni?
Miksi mä antaisin sen tyypin, joka ei ole kyynelieni arvoinen, saada sen nautinnon, että olisin valmis mököttämään kotosalla? Mitä hiton hyötyä siitä olisi? Ei mitään. 
JA sit mä katoin parissa vuorokaudessa puoltoista tuotantokautta Vikingseja ja totesin, että tää on just sitä sielunterapiaa mitä mä tartten: Hakataan, tapetaan ja pannaan kaikkea ilman minkäänlaisia moraalisäkäsityksiä; eletään nyt, kun ens tappelussa voi tulla kuolema. Uarght!  Odin!
Niin mä päätin lähteä molempiin. Tuskaan ja VarjoTuskaan.


Olen mestari itse myöhästymään kaikesta, vaikka itse myös vihaan muiden myöhästymistä.
Piti mennä Poisonblackiksi alueelle, mutta minäpä olin pääkaupungissamme vasta bändin poistuttua lavalta. 
Tupakkia siinä Kampin edessä polttelin siirryttäessä bussista metroon ja jo tuli minuutissa todistus siitä, että tukka on tarpeeksi pystyssä, meikkiä on tarpeeksi ja hame on sopivan lyhyt.
Siinä minuutissa joku turisti kävi nimittäin nappaamassa valokuvan ja toinen porukka kyselemässä paljon maksaa, jos lähden heidän kanssaan kaljalle..


Frendien löytäminen alueelta oli aika show, mutta lopulta nekin löytyivät ja niinpä sitä sitten juotiin oluset anniskelualueella, koitettiin kuunnella Shearia siinä onnistumatta ja lopulta ulostauduttiin lähemmäs lavaa, koska Children Of Bodom.
Tuo bändi, joka oli kovassa huudossa silloin meikäläisen yläasteajoilla, ja jonka eräästä biisistä aikoinaan mIRC-nickini myös repäsin.

Pari biisiä kuuntelin ja hylkäsin seurani, koska hallissa vetonsa aloitti Färsaarelainen Hamferð (tai Hamtaro, kuten eräs ystäväni tekstiviestissään ilmaisi).
Ai luoja oli hieno keikka se! Niin herrasmiehiä lava täys puvuissaan.
Tuolta kerkisin vielä takaisin Bodomien loppuhuipennukseen.


Olihan siinä välissä jotain muutakin keikkoja, mutta njäh, ei jaksettu liikkua kaljojemme äärestä edes aluetta kiertelemään.. 
Sitten oli sen meikäläisen huonokarmaisen Dimmun vuoro.
Bändi päätti vetästä sellaisen albumikonseptikeikan, jonka pohjana toimi lähinnä levy
Death Cult Armageddon. Vähän nitinää ja natinaa tästä muilta kuulin, mutta meikäläiselle tuo levy on vielä pudonnut kuin nyrkki kaurapuuroon. Niin hienoja muistoja!
Olin maastoutunut anniskelualueelle "turvamiesteni" suojiin melkein koko keikaksi. Ettei nyt vaan sattuisi mitään..


Viimeisen biisin aikana, joka tietenkin oli Mourning Palace (tästä käytiin vääntöä soittaako ne vai ei - I win) uskaltauduin jopa lähelle lavaa. Niin hieno fiilis! Näin lopulta Dimmun, kirous on murrettu!


Tuskasta jatkoimme Villin Wäinön saunatiloihin juhlistamaan Katin ja Kapan häitä.
Tyypeillä oli Tuskahäät, sillä tapaaminen ja kihlautuminenkin tapahtuivat Tuskassa.
Wäinössä tunnelma oli ilmastollisesti ja sisäisesti hyvin kostea. Ysärihittien tahtiin siellä porukka bailasi enemmän ja vähemmän alasti. Oluen verran istuin paikalla ja sitten lähdettiinkin kohti Espoota. Majoituin jälleen ihanaisen Marjutin tykönä. 
Pizzaa naamaan, 3 jaksoa Sinkkuelämää ja unilandiaan.


Seuraavana päivänä oli vuorossa sitten VarjoTuska.
Traditioita noudattaaksemme yritettiin aamusta metsästää käsiimme teinipopparielokuvaa.
Viime vuona katsottiin Robinista ja myöskin Bieberistä kertovat leffat ja tänä vuona olisi ollut vuorossa teinitähti Isaak Elliot. Valitettavasti pätkää ei löytynyt ladattavaksi tahi vuokrattavaksi mistään.


Kaisaniemessä keli oli kohdallaan ja parissa tunnissa porukkaakin hyvin kiitettävä määrä. 
Heidin kanssa käytiin PRKL Clubilla jossain vaiheessa alkuiltaa syömässä burgerit, kun ne nyt Tuskan kunniaksi olivat tehneet comebackin listoille. Oli niin hyvää, että molemmat käytiin antamassa kokille pusu kiitokseksi.


No mikäpä siinä ollessa. Eka puistoilukännikin tuli vetästyä.
Niin paljon ihania ihmisiä ympärillä ja hienoa ja huonoa läppää maan ja taivaan välistä.
Oli hyvä olla ja millään en olisi halunut kotia päin suunnistaa tokavikalla bussilla.
Pakko kuitenkin oli, sillä äitini oli alkuillasta palauttanut Armin kotiinsa.  
Sunnuntaille myöskin povattiin vesisadetta, joten tästäkin syystä feidaaminen vikalta päivältä etukäteen oli ihan harkittu teko.


Loppuun vielä valokuva Anssista, joka henkilökohtaisesti pyysi päästä mainittavaksi blogissani.
Tämä tässä on siis Anssi. Anssi on hyvä tyyppi. Annan Anssille ihan oman tunnisteen, jotta jatkossa hänestä mainittaessa on helpompi lukea kaikki tekstit, joissa hän esiintyy.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti