perjantai 20. joulukuuta 2013

Depeche Mode @ Hartwall


Tuossapa oli sellainen päivä, jota oli odotettu jo monen monen monta kuukautta.
Toivoin, ettei se alkaisi kuten alkoi viimeisin kyseisen bändin vierailu Suomessa..
Silloin Hartwall-areenalle mentiin 36h valvoneena, sydän sirpaleiksi rikottuna, pettyneinä ja jälleen vakuuttuneempina siitä, ettei kehenkään tule luottaa - ei etenkään itseensä.
Ei alkanut. Hienosti sukkuloin koko lauantain näkemättä menetettävissä olevia ihmisiä.


Tuossa kuitenkin viimeisen viikon olin sosmediassa erityisen tiuhaan linkitellyt hienoja YouTubevalintoja kyseiseltä bändiltä ja se aika mitä en kehdannut ihkuttaa, vaivasin työpaikallani asiakkaita huudattamalla DJ Onlinen koko DM-valikoimaa baarin kajarit raikaen.
(Jos pomo lukee blogia niin oikeasti vaan ehkä biisi per tunti ja sitkun kuuntelin 10 biisiä putkeen niin ei ollut yhtään asiakasta..)

Depeche Mode on bändinä sellainen, että ne sivistyneimmät tietää heti nimen kuultuaan mistä on kyse. Ne, jotka eivät tiedä, eivät ole sen huonompia ihmisiä... Nekin tietää, kunhan tarpeeksi tutun biisin soittaa. Silloin kuulee tutun: "ai tää on tää!! kyl mä nää tiiän!". Faktahan oikeasti on se, että monen monin Sinunkin lemppareista ei ehkä ois olemassa ilman näitä. Tää on niitä musiikin kulmakiviä, joita nykyajan muusikot ovat kuunnelleet taaperoina. Tästä on ammennettu vaikutteita niin niin Niin moneen bändiin.
 "Et sä voi kuunnella tätä. Täähän on ihan popppia!" on tuttu lause mulle. Ei ole poppia... Lyrikat ne on mulle aina kautta aikojen olleet ne tärkein asia missään musiikissa. Ja näillä ne on kaukana suloisen positiivisesta poppismusasta.

Tosiaankin näiden hiljaisten aamuvuorojen saatossa erään kahvikupin ja Personal Jesus- kipaleen aikana koin valaistumisen. 2minuuttia myöhemmin olin pistänyt tatskaliikkeeseen sähköpostia ja tättärää, käsivarressani on kolmas bingopallo.
Ihan näin jälkikäteen olen itseäni torunut, että MITEN en ole voinut tätä aiemmin hoksata.
Siis sitä, että DM-tatuoinnin pitäisi olla ihan yhtä varma kropassani kuin se heartagram.


Mielettömän mahtavasta palvelusta ja asiakasystävällisistä hinnoista kiitos Antsu´s Tattoo !!!! Samaisen matamin jälkeä on se käsivarren Type O Negative. Suosittelen eniten näistä kymmenestä kerrasta kun neulan alla olen ollut juurikin tätä tyyppiä eniten. Oikeest. Sinne voi mennä krapulassakin, kun sen kone ei pidä semmosta kovaa BZZZZZZ-ääntä. Tested.

Viimeiseen asti olin ihan varma, että Depeche Modenkin kanssa käy siten kuten kävi erään suruisenkuuluisan brittiorkesterin kanssa. Siinä vaiheessa kun pohjia Pasilan rautatieasemalla paikallisessa pubissa haeskelin ja FourSquare sanoi Hartwall-areenan olevan nousujohdanteessa sisäänkirjautumisien suhteen, mä huokasin helpotuksesta. Tilasin olutta.


Päästiin paikalle ja vartissa tuttu bongasikin jo mut. Muun muassa maanmainion musamaun omaava Mustaa pitsiä - blogin kuningatar Heidi hyökkäsi kainaloon ja tovin päästä tupakalla kaivettiinkin kameraa esille jo ihan siksi, että "hei, blogikuvat!"

Olkaamme rehellisiä. Uusimman DM levyn kuunneltuani ensireaktioni oli, mitä vittua.
Pakkokuunneltuani sen viidesti, alkoi se aukenemaan.
Se kaikkien aikojen hienoin biisi lienee tämä: Black Celebration.
(Kelatkaapa nyt oikeasti. Tää biisi on kirjoitettu siin vaihees, kun mä oon ollu vasta pieni pilke faijani silmäkulmassa...)
 
Tätä nykyä tuolta "paskalta" uusimmalta levyltä löytyy eräs mielestäni bändin hienoimmista biiseistä.
Se on se tämä video tässä alla. Sen kautta pääsee fiiliksiin jos ei muka jollekin jo tämä kasaripoppoo ole jo tuttu..



Siinä muuten kerkisi maailmakin romahtamaan jo ennen omien katsomopaikkojen löytämistä.
Kävin vessassa.
Takaisin tullessani ihanainen M: "Arvaa mitä just missasit? Ville Valon."
-Mihin se meni, MITÄ, ei!? OIKEESTI? Kusetat, mi-hin se meni?!
"Tonne. Sillä oli naisseuraa. Et mene sinne"
-Ei ole kauan, kunhan näkisi vain minut.
"Sä näet sen kyllä vielä keikan jälkeen.."
-Niin varmaan..


No keikka alkoi. Tiedättekö sen fiiliksen kun jotain venaa ihan törkeästi ja sitten se on oikeasti juuri tossa ja susta tuntuu että samaan aikaan tekisi mieli itkeä ja nauraa? Sit sä kuitenkin keräät ittes, koska oot jo kolmeakymppiä lähestyvä naisihminen, etkä vaan kehtaa alkaa rääkyräkäparkuu silleen kuin 3-vuotiaat tekee? No se se just oli tää fiilis.


Etukäteen iltapäivälehdissä mainoksen yhteydessä julkaistu settilista piti kutinsa, ja pystyi ajoittamaan veski/tupakkatauon niihin vähiten hyvien biisien kohdalle.
Täpötäysi Hartwall näytti hyvältä ja etenkin se bändi näytti hyvältä. Jösses, kuinka hyviltä ne näytti.
Vanhat äijät. Näytä ite yhtä hyvältä viiskybäsenä kun ei tänkään ikäisenä moni näytä läheskään samalta..




Se eka biisi, minkä kohdalla aloin ihan oikeasti itkemään oli Precious. Eli biisi nro 4.
Siihen asti olin vain purrut kieltä ja naulannut kynsiä kämmenselkiini kiinni.
Osasyynä tähän oli se taustalla pyörivä koiravideo, missä näkyi niin Danny kuin Fredikin. Vielä jos mun Armi olisi ängetty siihen, niin olisin hyperventiloinut.


Sen parin tunnin aikana sieltä tuli oikeastaan ihan kaikki, mitä olisi edes toivoa voinut.
Ainoa pienoinen miinus siitä, että Gahan laulatti kummallisissa kohdissa yleisöä ja niissä hittihittibiiseissä jok´ikisen kertsin, vaikka mä niin olisin odottanut kuulevani sen hänen laulamanaan ees kerran.
Suurimpia aplodeja ja isoimman yhteislaulun taisi kuitenkin saada acoustinen veto But Not Tonight jonka tosiaan veti Davidin sijasta Martin Gore.

 And I haven't felt so alive
In years

The moon
Is shining in the sky
Reminding me
Of so many other nights
But they're not like tonight



Olipahan taas... ihana.
Kovin yritin keikan aikana ja ennenkin sitä miettiä, millainen se edellinen keikka oli.
M:lle siinä puhuinkin, joka mukana myös silloin oli, että rehellisesti sanottuna, mä en muista siitä keikasta oikein mitään. Muistain vain, että oli hyvä ja itkin Enjoy The Silencen kohdalla, oli hyvät paikat ja pidin. Niin ja navigaattori vittuli paluumatkalla Lahteen. Ainoa selitys mitä tälle blackoutille keksin on se, että täysin vain olin niin yliväsynyt 36h valvomisesta, tuhkakuppisydän-tapahtumista ja liiasta tunteilusta. En muista mitään lavarakenteista, en showsta, en mitään esitetyistä biiseistä, en mitään.
Silloin olin selvinpäin.
Mielen suojamuurin voima on uskomaton. Sen on oltava, kroppa bloggaa ajan kanssa liian kipeät asiat veks. Eihän sitä oikeasti kukaan voisi eteenpäin mennä jos näin ei ois.

Nyt olin juonut sen kuutisen tuoppia ja muistan ainakin 95% enemmän keikasta.
Ja se tämä keikka oli hyvä..
Se riittää mulle.
Se riittää mulle enemmän kuin on tarpeen.

Ihan muuten aiempaan palatakseni: Kyllä mä näin sen Valon sitten keikan päätyttyä. On se elämää ihanampi mies. Pienempikuinkolme.

Kuunnelkaa Depeche Modea.
Aloittakaa vaikka näistä hittiystävällisistä biiseistä:
Walking In My Shoes
It´s No Good
Heaven
Tai sit ihan vain rajusti ilman liukkaria tästä: The Best Of - Full Album

 All I ever wanted
All I ever needed
Is here in my arms
Words are very unnecessary
They can only do harm

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti