maanantai 7. lokakuuta 2013

Mama Trash Fest VI, part 1

WE WANNA SEE YOUR HANDS,
WE WANNA SEE YOU DANCE,
LIKE THERE IS NO TOMORROW!!

WE WANNA HEAR A YEAH,
DON´T WANNA HEAR A NO,
NOW RAISE YOU HANDS...

NOW LET´S GO!!!

We wanna see your hands,
We wanna see you dance,
Like there is no tomorrow.
Read more at http://lyricstranslate.com/en/lord-lost-die-tomorrow-lyrics.html#RhQGcCLkpetlxWHG.99
We wanna see your hands,
We wanna see you dance,
Like there is no tomorrow.
Read more at http://lyricstranslate.com/en/lord-lost-die-tomorrow-lyrics.html#RhQGcCLkpetlxWHG.99
Noja sitmentiin!
Vaikka ystävät (ja ne indeed kai vain välistä mukavat ystävät) toisensa perään kieltäytyivät saapumasta tapahtumaan, en minä tästä asiasta lannistunut vaan päätin itsepintaisesti saapua pippaloihin vaikka sitten saamari yksin!



Vaikka jotkut sitä ehkä vähän säälittävänä ja surullisena saattaisivatkin pitää, että miten tuo nyt yksin kehtaa mennä, niin siinähän pitävät,,, kenenkös elämää tässä eletään jos ei omaa?
Vuosi sitten kammoksuin jopa yksin leffateatteriin menemistä, muttakun sinne tarpeaksi monesti meni pala kurkussa siinä uskossa, että yksinkertaisesti vain ei ole muille tarpeeksi hyvää seuraa, niin siitä muodostui ehkä neljännellä kerralla jo pirun hauskaa.
Samoja rajoja mä pyrin rikkomaan jo sillä Lappiin yksin muuttamisella ja viimeisimpänä oli tämä Mera Luna.
Jos et itsesi kanssa viihdy ja tule sen asian kanssa toimeen, niin onko sitten muka parempi jäädä masentuneena kotiinsa nyhjöttämään ja vielä lisää katkeroitua? Ei ole. 
Loppujen lopuksi täällä maailmassa ollaan todella yksin. Eli lähde ja tee sitä, mitä haluat.
Yleensä oikeastaan ne, joilla on ihan hirveästi hälinää ympärillään ovat niitä yksinäisimpiä..
Ehkä koska ne eivät voi sietää edes itseään yksin? Kenes kanssa sitten ajattelit olla loppupeleissä?
Yksin sä oot.
Katkeraa joku sanonee. Ehkä joo, mutta mä silti edes teen nykyään jotain asian eteen, koska on tullut kantapään kautta opittua että:


YOU STILL CAN DIE TOMORROW!



Ihan en sitä ensimäistä bändiä, eli Apollo´s Childia päässyt paikan päälle katsomaan.
Sen sijaan Murder F.M avasi meikäläisen illan ihan todella mallikkaasti. Pomppumusiikkia. Niin juu tätähän ne on, Mama Trashit, muistuipas se taas mieleen ja hei jee, mikä meno!

Seuraavaksi lavalle saatiinkin entuudestaan ainakin nimeltään tuttu, Malice In Wonderland,
vaikkakaan se nimi ei ehkä ole tuttu niinkään bändinä, vaan jostakin muusta.
Tiesin mää entuudestaan, että sellanen honottava vetyperoksidiblondi sinne mikin päähän saadaan ja biisit kertonee jotakin surkeesti menneestä rakkauselämästä (yllätys!).






Jotenkin kuitenkin, se lievä ylidramaattisuus ja imelänihanat biisit muodostui itse lavalla jotenkin lempeän syötäväksi mannapuuroksi. Minä nautin, ihan todella paljon enemmän kuin levyltä. 
Nää on sitä kaliiperia, että jatkossa keikkakalentereista kyllä ympyröin osuessa kohdalle. Norjasta tulee muutakin kuin bläkkistä!

Sittenhän skippailinkin seuraavaa bändiä osittain siitä syystä, että bongasin porukasta vähänkään sen verta tuttua verta, jota kehtasin mennä moikkaamaan. Eli Anna sekä hänen seuralaisensa Heidi.
Toista en ollutkaan pariin vuoteen livenä nähnyt enkä toistakaan sitten VarjoTuskan.  





Mulla oli perjantaina intohimoinen suunnitelma punaviinipullon innoittamana tehdä tukalleni jotakin. Hirveä läjä vaihtoehtokemikaalicocktaileja oli varattuna, mutta jotenkin jännästi sitä tulin sitten häiriötekijöiden uhrina höpötelleeksi netin ihmemaassa siihen pisteeseen asti, etten enään osanut valita korttipakasta oikeata valttia..
Blondina siis edelleen. Tsirp tsirp!



Sieltä yläkerran turvasta kerkisin muutaman biisin ajan seuraamaan myös States Of Panic:ia, (ent. Peepshow) mikä kyllä ihan näppärästi sai kanssaTrashaajat jammailemaan. Itsehän olin jo etukäteen tarjontaan tutustuneena tietoinen siitä, että nyt mennään liian rokkikukkomeininkiin mun libidolle ja myös sävelkorvalle.



Ei tietty sillä, kyllähän meikäläisen sydänalasta (ja haaroista) on oma lokero varattu ylipäätänsä miehille, jotka omistaa ihan omat hiuslakat, kajalit ja bootsit, mutta mutta..
Ehkä mä nyt kuitenkin vähän vähemmän lämpenen tälle Glam Rock meiningille.. Oli liian Mötley Crüe meitsille..

Sittenhän oli lopulta aika sen bändin, jonka takia olin paikalle ylipäätänsä edes saapunut.
Tuo Saksan ehdottomasti tämänhetkinen lempparini (heti Diary Of Dreamsin jälkeen), myöskin siellä Saksassa nähty Lord Of The Lost.
IIIIIIIIKS! Saako vajota takas 12-vuotiaan tasolle? Ai saa! Okei, täs tulee...




(Hetero)liha on heikko ja sukunimeni mukaisesti olin ihan heikkonen.. 
Vaihdettiin jopa lavan puolta ihan sen takia, että basistilla on kivempi twelvepacki kuin kitaristilla. :D
Jälleen voinen samaistua jo elokuussa bändin keikan jälkeen kirjoitettuu lauseeseen: " Jos mun läheisyydessä ois tässä vaiheessa pyörinyt joku epätoivoinen vonkaaja, oisin lähteny sen kanssa samantein Bajamajaan. " Paitsi, että Gloriassa ois ollu (oli, on) ihan oikeat vessat.




Voi olla vähän pikkutyttömäistä myöntää, mutta jos jonkun ryhmän kanssa kokonaisuudessaan pitäisi harrastaa ryhmäseksiä, niin kyllä mä tämän bändin nimeän.
Ois ihan mukava tietää, onko niillä ollut kokoonpanon suhteen soittotaito toissijainen kriteeri bändiin pääsemisessä? Täh?!




Enitenhän tässä vituttaa tottakai se, että ei voi olla rehellisesti pelkästään ja ainoastaan ulkonäön uhri, vaan kun se bändikin on aivan helvetin hyvä..

Olen pala kurkussa ja tippa linssissä kuunnellut levyn toisen jälkeen ja jostain kumman elämäntilanteen hauraudesta johtuen, ne on biisi toisensa jälkeen uponneet fiilistelykeskukseeni nopeampaa kuin suomalainen juhannuksena järven pohjaan.

It's getting colder and darker every day,
and all the bloodred flowers slowly turn to grey.
We need some wind to blow the clouds away
We need a sun to dry the rain. 
We need to break the chain of yesterday.
We need a storm to kill the pain.

 I don't remember nothing but a minor chord,  
there's still some ember of the fire you adored..





Siellä ne pöllöili. Veteli covereina Lady Gagaa ja Queenia. Pölliskelivät yleisöstä videokameroita ja kuvailivat sitten niillä meininkiä yleisöstä. Pitivät kivaa,,vaikka teknisiltäkään ongelmilta ei vältytty.

Jumpattivat tietenkin Credo:n kohdalla yleisöä läjässä liikkumaan ja biisin biisn jälkeen riisuituivat lissää.. mitä en tietenkään pistänyt pahakseni.




We give our hearts to the Lord Of The Lost. 
....Indeed after this.


Sittenhän oli Mama Trasheista jäljellä enään All Star-megaspektaakkelisysteemihomma, joka aloitettiin kyllä niin tylsällä acustinen setti meiningillä, että lähdin parempien pippaloiden perään.
Ei siitä sitten sen enempää,,, mutta seuraavaksi kerrotaan millainen oli sunnuntain kirkkohartaus Mama Trashin tapaan! Siihen tosin tarvitsen ensin takaisin kamerani ja sen sisällä olevan muistikortin. :D

 You only love me when I'm bad and mean, but will you love me when I'm sane and clean..?

3 kommenttia:

  1. Ymmärrän, että tuo yksin lähteminen on aluksi vaikeaa. Itse olen käynyt 3 kertaa WGT:ssä Saksassa yksin. Kun lähdin sinne ensimmäistä kertaa, oli se myös ensimmäinen reissuni ulkomaille (Ruotsia emme nyt laske) ja aivan yksin. Minun piti lähteä exäni kanssa, mutta tämä kusipäinen mulkero (sori) dumppasi minut ennen reissua ja sanoi, että saan pärjätä yksinäni. Kaiken hyvän lisäksi olin päässyt helmikuun lopussa sairaalassa ja minulla oli 3kk aikaa saada itseni sellaiseen kuntoon, että kykenen lähtemään reissuun. Suurin taistelu käytiin kuitenkin henkisellä puolella. Ajattelin, että eihän tällainen lappilaistyttö voi pärjätä siellä yksin, enhän edes tunne ketään. Vaan jostakin kaivoin kadonneen itseluottamukseni rippeet ja päätin, että jumalauta minä selviän, enkä anna yhden miehen tuhota vuosien unelmaani, joka on lähempänä kuin koskaan.

    Se, että selvisin wgt:stä yksin hengissä ja sain kasan uusia kavereita, nosti itseluottamukseni uusiin mittasuhteisiin. Yksin olessa tapasi helpommin uusia tyyppejä, sai tehdä mitä halusi ja katsoa juuri ne bändit, jotka itseä kiinnostivat.

    Kolmen yksinäisen wgt:n jälkeen, aloin kuitenkin kyllästyä touhuun. Olisin kaivannut seuraa. Viimeinen naula arkkuun tuli, kun jouduin lähtemään wgt:hen yksin viime vuonna, vaikka kumppanin piti tulla sinne. Kun hän sen silti perui, totesin, että en jaksa enää matkustaa yksin. Tänä vuonna jätin siis wgt:n välistä. Oli kuitenkin sydäntä lämmittävää saada viestejä keski-eurooppalaisilta ystäviltä wgt:n aikaan, kun he kertoivat miten ikävä heillä on minua ja kuinka he toivoisivat, että olisin siellä. Yksikään suomalainen kaverini ei moista sanonut. Mikä nyt ei kyllä yllätä itseäni yhtään.

    Mutta vastaisuuden varalle: minun (ja Annan) seuraan saa aina liittyä. Olen sitä mieltä, että ketään ei saa jättää yksin. Mutta sekin on totta, mitä sanoit, että pahempaa kuin olla yksin, on olla yksin joukossa.

    Ja btw en muuten tajua miten vasta nyt huomasin liittyä blogin lukijaksi, luulin nimittäin tehneeni sen jo. Noh parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin suurin kynnyshän siihen yksin asioiden tekemiseen on pään sisällä. Kun niistä möröistä pääsee niskaotteeseen, niin asioista voi oppia nauttimaan myös yksin. On ihan kamalan paljon vaikkapa ihmisiä, jotka ei osaa olla yksin. Koko ajan ja aivan kaikkeen pitää olla joko ystävä mukana tai sitten seurustelukumppani. Jotenkin etenkin sitä suhteeesta toiseen hyppiminen sen takia, ettei osaa olla yksin on jotenkin mun pääkopalle yksi surullisimmista asioista.. Molemmille osapuolille.

      Eipä meikäläinenkään koskaan yksin ollut ulkomaille festareille lähtenyt, tai edes kyseisessä maassa käynyt ja tottakai se hirvitti ihan hirveästi. Että mitä jos jotain sattuu tai onko sitä tahallaan hankkiutumassa ongelmiin kun ottaa riskin lähteä yksin. Hanakasti myös niin perhe kuin osa ystävistä pisti vastaan. Mutta koska kuitenkaan kukaan ei ollut mukaani valmis lähtemään, päätin kertakkiaan sen, että mikäli en yksin lähde niin tulen olemaan asiasta tulevaisuudessa hyvin katkera. Jengi pärjää yksin hurjemmissakin paikoissa ja aivan samaten voin tulla ryöstetyksi, tapetuksi ja raiskatuksi kotikadullani tai 15 kaverin ympäröimänä kotibileissä.

      Vastaisuuden varasta, mä olen tyyppinä kauhean huono tuputtelemaan seuraani ja kyselemään muiden menemisiä. Pikkuhiljaa siinäkin asiassa yritän kehittyä. Kiva oli teitä nähdä ja muutamat lauseet vaihtaa. Kuitenkin halusin nimenomaan bändejä katsomaan ja siksi seurassanne heiluminen jäi tällä kertaa vähän vähemmälle. :)

      Poista
  2. Olipas mukavaista nähdä, vaikkakin pikaisesti. :)

    Minä taas tykkään tehdä asioita yksinkin, joskus jopa ahdistaa lähteä hirveässä rymyporukassa keikoille. Matkustaminen ainakin on ihan parasta yksin, ja suunnitelmissa olisi tässä taas joskus joku reissu toteuttaa.

    Mutta, jos joskus kaipaat seuraa, minulle saa huikkailla, lähden varmasti jollei ole jo muita suunnitelmia tiedossa.

    VastaaPoista